Tiedän, tiedän! Schrödingerin kissa on vajonnut viime viikkoina koomapotilaan tasolle (taitaa olla happi vähissä siellä pahvilaatikossa, pistäkää pari reikää!), ja se on vain ja ainoastaan minun syyni. Mutta täällä Puolan päässä on eletty läpi varsinaista kevätmylläkkää.
Kevätlomalla piipahdin Pariisiin, ja sen jälkeen viikonlopputreffeille Berliiniin. Molemmat reissut sujuivat rallatellen. Pariisi oli täynnä kukkivia kirsikkapuita, marenkeja, sitruunaleivoksia, viiniä, silkkipaperikääreitä, sadekuuroja, kauniita naisia, aamukahveja naapurin boulangeriessa, kikikikikatusta. Berliinissä söin vain italialaisravintoloissa, hyvin, enkä jaksanut lakata hämmästelemästä sitä, kuinka vihreää saattoi olla, suurkaupungissa. Ja! Näin elämäni ensimmäisen Rothkon livenä, ohoh.
Omien reissujeni jälkeen sainkin vaihteeksi emännöidä kun uljaat, kauniit, runolliset ihmiseni saapuivat tänne helteiden hellittäväksi. Oi niitä kesäpäiviä: Fortuna Czarna oli tummaa ja makeaa, poliisit ystäviä, kuorolaulu kaunista ja Poznan herttainen kuin pullea porsas. Oli mahtavaa, parasta aikoihin: kiitos!
Sen jälkeen olenkin pitänyt esitelmiä, hikoillut suullisissa kokeissa ja lukenut satoja sivuja lähdeaineistoa. Pahin rutistus osui viime viikonlopulle, jolloin pakkaa sekoitti myös ns. Puola-efekti. Asuntolan huippunopea internet on toiminut ongelmitta koko vuoden, kunnes… se katkeaa. Lauantaiaamuna. Kello kymmenen. Maanantaiaamuna samaan aikaan on deadline. Kahdelle esseelle. No, jäin henkiin ja voin kertoa tapauksesta jälkipolville.
Ja, ja. Vessakämppikset ovat edelleen entisellään. Hukutan aggressioni aerobicciin ja tilaan putkimiehen kerran viikossa rassaamaan suihkun auki. Helteet ovat jatkuneet viikkokaupalla, jalkapöytäni ovat kinuskinväriset ja nenäni punoittaa. Teen listaa paikoista, joissa haluan vielä käydä, ihmettelen, kuinka paluupäivä on jo niin lähellä, hyvästelen jo ihmisiä ja paikkoja. Paluu Suomeen alkoi tuntua todelta vasta pari päivää sitten, kun sain ensimmäiset työvuorot heinäkuulle. Joo, se on arki. Velvollisuudet. Aikuisten ihmisten maailma. Ja toisaalta maailma, jossa voi saada jotain aikaankin sen sijaan, että lilluu iloisessa vaihtarikuplassa, hymyilee itsensä aina pinteestä irti ja näkee unensa vieraalla kielellä.
Palailen taas.
Kiitos sulle, Sarianna! Oli niiiiin kivaa sun luona.
Käy kattoo meidän blogista Puola-uutiset. Mainitsimme sinutkin siellä. Kaksi kertaa: toisen kerran nimellä, toisen kerran nimettömänä, mutta tunnistat kyllä itsesi.
Ihana kun palaat Suomeen!
Kiitän myös! Kiva kun palaat
Voidaan jatkaa kuorolaulua täällä
Eve ja Erika: Oi kiitos! Teidän blogi on parasta mitä netissä on tapahtunut aikoihin, jes! VIhdoinkin kirjallinen blogi, joka liitelee just sopivalla korkeudella. Välillä mennään yläviistoon ja välillä hullutellen alaviistoon. Just mainiota.
Kiitos Puolan-uutisista. Laulu jatkukoon
Ja pian nähdään, onneksi.
Ai sulla on jo töitä heti kun palaat? Hyvä juttu. Ja jouduit sitten kokemaan noi suulliset kokeet. Varmasti hieno kokemus.
Mä en sattunut sellaisille kursseille – valitettavasti.
Joo, tosin free-vuoroja ja aika harvakseltaan. Mutta just niin mä halusinkin
Suulliset, aijaijai! Saispa ne Suomeenkin, ei sitä ihminen tarpeeksi usein tunne itseään tyhmäksi…
Aivan! Pienemmät ryhmät ja suulliset kokeet -laiskottelu ja turhat luulot itsestä karsiutuu hyvin nopeasti! Suomen yliopistolaitosta on parjattu, tässä meillä parannusehdotuksia. Tollaset suulliset kokeet – vaikka ne onkin aivan karmeita- valmentaa tulevaisuuden koitoksiin, kun oppii argumentoimaan ja järjestelemään tietoa nopeammin kuin esseitä kirjoitellen ja ikkunasta ulos tuijotellen.